Niin on aika harpannut taas aika loikan - ja niin on minun elämänikin. Kirjoittelin aiemmin meneväni katsomaan asuntoa, josta toivoin kotia minulle ja lapsille. Ja täällä sitä nyt ollaan. Omissa nurkissa. Enkä hetkeäkään ole katunut. Tunne oman kotini oven avatessa on aika sanoin kuvaamaton. Kukaan ei ole missään odotuksineen tai vaatimuksineen, ei edes niiden äänen lausumattomien kanssa. Nyt minä päätän, eikä kukaan arvostele tai aseta odotuksia. 

Mies asuu edelleen vanhassa talossa, mutta se on myynnissä. Lapset ovat kaikki minulla, mutta viettävät suhteellisen paljon aikaa vielä vanhassakin kodissa, välimatka kun ei ole pitkä. Ja ne kaverit ovat tietenkin suurimmaksi osaksi vielä sielä vanhan kodin lähellä. 

Oma oloni on nyt paljon parempi. On helpompi hengittää. Vanhassa kodissa käydessäni tulee tunne, että sieltä on vain päästävä äkkiä pois. Siitäkin huolimatta, että etukäteen ajattelin talosta luopumisen olevan minulle kova paikka. Nyt olen siellä vain vieras. 

Helpoksi en tätä kuitenkaan menisi väittämään. Lapset huolettavat. Isommat reagoivat välillä hurjilla kiukkuiluilla ja silloin ovat omat voimat koetuksella. Mutta kyllä tästä selvitään. Päivä kerrallaan - tai vaikka tunti.