Voi voi, kyllä on niiiin monelaisia tunteita tässä läpikäyty viime aikoina, että heikompaa jo hirvittäisi. Talo on edelleen myynnissä, eikä vielä ainakaan kovin hyvältä näytä. Katsojia on kyllä ollut, mutta siinäpä se. Turhauttavaa.

Ex-mies on "jatkanut elämäänsä" löytämällä uuden rakkauden - se hänelle suotakoon - mutta hän ei osaa oikein hoitaa asiaan liittyviä kiemuroita lasten suhteen. Raivostuttavaa.

Lasten ei kuulu eikä tarvitse tietää isän uudesta vain 1,5kk omien vanhempien erilleen muuton jälkeen, puhumattakaan siitä, että uusi suhde on 1kk vanha. Mies oli eri mieltä ja mennä paukautti asian esikoiselle "suurena salaisuutena", jota ei saanut kenellekään, ei erityisesti minulle, kertoa. No, esikko ei tietenkään pystynyt salaisuutta pitämään, vaan kertoi minulle ja meni siinä sivussa asian tietämisestä niin huonoon kuntoon, että meinasi olla lääkäriin lähtö edessä. Surullista. 

Itse olen jonkin sortin tuttavuudessa ihmiseen, joka asuu niin kaukana, että jutusta ei koskaan voi tulla mitään isompaa. Masentavaa.

Kesäloma alkoi eilen ja edessä on kaksi kuukautta olemista lasten kanssa ja pitkään nukkumista aamuisin. Toivottavasti myös paljon aurinkoa ja uimarantaa, jäätelöä ja mansikoita. Ihanaa.

Ja sokerina pohjalla: minä sain toisen niistä työpaikoista, joihin hain :) Työt alkavat elokuussa ja olen siitä äärimmäisen onnellinen. Mahtavaa!

Niin, olen nyt toista kertaa viikonlopun yksikseni. Lapset ovat isällään ja minulla on hiljainen koti. Olo on outo, mutta samalla nautin siitä, että minulla on kerrankin aikaa vain itselleni. Voin sopia menoja kysymättä keneltäkään mitään. Voin pyrähtää lenkille, kun siltä tuntuu ja lojua lenkin päälle saunassa juuri niin kauan kuin itseä huvittaa. Ja silti jossain taustalla on koko ajan ikävä lapsia. Se ei häviä varmasti koskaan, mutta tolkutan itselleni, että myös minä tarvitsen tätä omaa aikaa. Ja tiedänhän minä, että tarvitsen. Lähes 20v olen ollut 24/7 saatavilla jollekin, joten nyt en aio tuntea huonoa omaatuntoa tästä ajasta, jolloin voin vaikka maata sohvalla ja syljeksiä kattoon, jos huvittaa. Harvemmin kyllä huvittaa...

Opiskelut ovat viimeistä silausta vaille valmiit ja nyt on työnhaun aika. Kahdessa haastattelussa olen käynyt viime päivien aikana ja nyt siis vain odotellaan. Kaksi aivan totaalisen erilaista työtä, mutta omat hyvät puolensa kummassakin. Nyt, kun on kaksi erilaista tutkintoa, on valinnanvaraa onneksi vähän enemmän. Ensimmäisellä tutkinnollani tekisin vain yhdenlaisia töitä eläkeikään asti. Vaan minä kun en halua jämähtää paikoilleni, elämässä täytyy tapahtua aina jotain uutta ja mielenkiintoista. 

 

Niin on aika harpannut taas aika loikan - ja niin on minun elämänikin. Kirjoittelin aiemmin meneväni katsomaan asuntoa, josta toivoin kotia minulle ja lapsille. Ja täällä sitä nyt ollaan. Omissa nurkissa. Enkä hetkeäkään ole katunut. Tunne oman kotini oven avatessa on aika sanoin kuvaamaton. Kukaan ei ole missään odotuksineen tai vaatimuksineen, ei edes niiden äänen lausumattomien kanssa. Nyt minä päätän, eikä kukaan arvostele tai aseta odotuksia. 

Mies asuu edelleen vanhassa talossa, mutta se on myynnissä. Lapset ovat kaikki minulla, mutta viettävät suhteellisen paljon aikaa vielä vanhassakin kodissa, välimatka kun ei ole pitkä. Ja ne kaverit ovat tietenkin suurimmaksi osaksi vielä sielä vanhan kodin lähellä. 

Oma oloni on nyt paljon parempi. On helpompi hengittää. Vanhassa kodissa käydessäni tulee tunne, että sieltä on vain päästävä äkkiä pois. Siitäkin huolimatta, että etukäteen ajattelin talosta luopumisen olevan minulle kova paikka. Nyt olen siellä vain vieras. 

Helpoksi en tätä kuitenkaan menisi väittämään. Lapset huolettavat. Isommat reagoivat välillä hurjilla kiukkuiluilla ja silloin ovat omat voimat koetuksella. Mutta kyllä tästä selvitään. Päivä kerrallaan - tai vaikka tunti. 

Että eroon päädyttiin. Huomenna on minun tarkoitus käydä allekirjoittamassa vuokrasopimus asunnosta, johon lasten kanssa muutan. Tänään on ollut hyvin vaikea päivä. Onneksi sain olla kotona, sillä kyyneleet ovat valuneet pitkin poskia tämän tästä. Luulin jo, että olin pahimmat itkut itkenyt, mutta niinhän se menee, että niitä itkuja luultavasti riittää vielä kuukausiksi eteen päinkin. Tunteiden vuoristorata on kai enemmän kuin asiaan kuuluvaa, mutta joskus perässä pysyminen tuottaa jopa itselle vaikeuksia. Onneksi olen kuitenkin sinut päätöksemme kanssa, eli ajatus muutosta erilleen ei sinällään kauhistuta. Enemmänkin niitä kyyneleitä saavat aikaan ajatukset siitä, että olen epäonnistunut. Surkeasti. En koskaan, milloinkaan ajatellut olevani jonain päivänä tässä tilanteessa oikeasti. Toinen asia, joka minua hetkittäin riivaa, on ajatus siitä, mitä olemme lapsillemme tekemässä. Vaikka tiedän sisimmässäni, että tämä on kaikille loppupeleissä parhaaksi, niin silti kaikki lapsiin liittyvä saa oman epäonnistumisen tunteeni kohoamaan ihan uusiin sfääreihin.

En tiedä, onko tämän prosessin pohja jo saavutettu? Vai onko se kenties vielä edessä? Silloinko, kun oikeasti kannan tavaroita yhteisestä kodista ulos? Vai silloin, kun seison uuden kodin ikkunassa ja katson ulos miettien samalla, että nyt on näin? Oli miten oli, uskon vakaasti myös siihen, että jotain parempaa saattaa olla joskus tulossa. Sitäkään en tiedä koska, mutta ehkä joskus... Tai sitten ei... Toivon kovasti ensimmäistä vaihtoehtoa.

Muutamana päivänä tässä jo sain joulutunnelman liepeestä kiinni. Leivottiin lasten kanssa pipareita, laitetttiin vähän joulukoristeita ja siivoiltiin kotona. Mutta eilinen ilta muutti taas kaiken. Mies päästi suustaan jotain sellaista, jota en voi ymmärtää. Se oli lähes uhkaus minulle, kohdistuen koskemattomuuteeni. Tämä tapahtui juuri, kun olin menossa nukkumaan ja lopputulos oli se, että nukuin viime yön sohvalla.

Aamulla oli jo kahdeksalta ekaluokkalaisen hammaslääkäri, jonne mies oli tytön luvannut viedä. Neiti on aamuisin suhteellisen hidas ja hyvä olisi, jos vaatteet ym. olisi valmiiksi illalla katsottuina. No, tänään ei tietenkään ollut ja kiirehän siinä sitten tuli. Mies raivostui tytölle ihan totaalisesti ja tyttö pahoitti mielensä. He ehtivät hammaslääkäriin nippa nappa, mutta ehtivät kuitenkin. En voinut ymmärtää sitäkään, että lapsi oli haukuttava noin kymmenen kertaa aamun aikana, siinä sivussa minut ja koko perhe. Yritin auttaa lähtöä, mutta paha mielihän siitä kaikille jäi. 

Joulumieli on taas aika lailla kadoksissa, mutta kai tästä jotenkin selvitään. Joulun jälkeen on sitten tapahduttava jotain konkreettista, minä en enää jaksa.