Että eroon päädyttiin. Huomenna on minun tarkoitus käydä allekirjoittamassa vuokrasopimus asunnosta, johon lasten kanssa muutan. Tänään on ollut hyvin vaikea päivä. Onneksi sain olla kotona, sillä kyyneleet ovat valuneet pitkin poskia tämän tästä. Luulin jo, että olin pahimmat itkut itkenyt, mutta niinhän se menee, että niitä itkuja luultavasti riittää vielä kuukausiksi eteen päinkin. Tunteiden vuoristorata on kai enemmän kuin asiaan kuuluvaa, mutta joskus perässä pysyminen tuottaa jopa itselle vaikeuksia. Onneksi olen kuitenkin sinut päätöksemme kanssa, eli ajatus muutosta erilleen ei sinällään kauhistuta. Enemmänkin niitä kyyneleitä saavat aikaan ajatukset siitä, että olen epäonnistunut. Surkeasti. En koskaan, milloinkaan ajatellut olevani jonain päivänä tässä tilanteessa oikeasti. Toinen asia, joka minua hetkittäin riivaa, on ajatus siitä, mitä olemme lapsillemme tekemässä. Vaikka tiedän sisimmässäni, että tämä on kaikille loppupeleissä parhaaksi, niin silti kaikki lapsiin liittyvä saa oman epäonnistumisen tunteeni kohoamaan ihan uusiin sfääreihin.

En tiedä, onko tämän prosessin pohja jo saavutettu? Vai onko se kenties vielä edessä? Silloinko, kun oikeasti kannan tavaroita yhteisestä kodista ulos? Vai silloin, kun seison uuden kodin ikkunassa ja katson ulos miettien samalla, että nyt on näin? Oli miten oli, uskon vakaasti myös siihen, että jotain parempaa saattaa olla joskus tulossa. Sitäkään en tiedä koska, mutta ehkä joskus... Tai sitten ei... Toivon kovasti ensimmäistä vaihtoehtoa.