Miehen reaktioissa ei ole enää mitään tolkkua. Tuo saa hillittömiä raivareita ihan mistä tahansa. Tänään mm. siitä, että 3v oli vahingossa päästänyt juuri ulkoa tulleen, kuraisen koiran kuistilta oven takaa niin, että koira ehti juosta rundin sisällä ja saada aikaiseksi monta kuraista tassunjälkeä. Koiran, jonka mies itse oli juuri ulkoiluttanut ja jättänyt suihkuttamisen sijaan sinne kuistille oven taakse. Eihän 3v voi tajuta, varsinkaan kun sitä ei ollut ääneen sanottu, että koiran pitää olla hetki oven takana. Lapsi loukkaantui itkuun ja minä tietysti hermostuin miehelle. Tämä kun alkoi raivona huutaa paitsi lapselle niin myös lattiarätin perään. Siis että missä se on??? Minä siihen, että en tiedä, kun olen viime aikoina käyttänyt vain mikrokuitumoppia ja se on vessassa. "Minä en millään mopilla siivoa!", huusi mies ja lähti lattiarättiä etsimään. Kun ei sitä heti löytänyt, istui kohta vessanpytyllä ja huuteli minulle, että onko se moppikin nyt jo rikki, kun siinä sellainen muovilärpäke päällä liikkuu. Vastasin, että ei ollut vielä toissapäivänä rikki, kun minä sitä viimeksi käytin ja menin katsomaan. Miehen ilme vaan sai minut taas hikeentymään ja lykkäsin mopin isännän käteen ja sanoin, että opetelkoon itse. Näytin vielä herralle peiliä ja käänsin päätä kohti peiliä ja kysyin, onko hän rehellisesti sitä mieltä, että sinne peiliin ei tarvitsisi itse kunkin katsoa?? Ei kuulemma ollut, vaan paineli alakertaan ja huuteli haista paskaa mennessään. Hetken kuluttua tuli takaisin ja keuhkosi, kuinka minä olin mennyt liian pitkälle, kun olin lyönyt häntä! Siis mitä??? Kuka löi? En minä ainakaan. Hän siis tulkitsi sen poskeen koskemisen lyömiseksi :( Enkä todellakaan, edes vahingossa, koskenut häneen niin, että sitä olisi voinut lyömiseksi tulkita. Jos aikomukseni olisi ollut lyödä, olisin tasan tehnyt jotain muuta. Vaan kun minä en ylipäänsä lyö koskaan ketään. 

En ymmärrä. Eivät ymmärrä lapsetkaan. Ja mies on sitä mieltä, että minä olen syypää kaikkeen. Ja taas en ymmärrä. Olen vain vihainen, loukkaantunut ja pahoillani. Kaikesta. Olisipa joku salamalääke, millä kaiken pahan saisi pois. Vaan kun ei ole. En tiedä, mitä tekisin.... siis juuri nyt. Isommassa mittakaavassa ei kai ole vaihtoehtoja. Varsinkaan, kun mies ei myönnä, että hänessä olisi edes pienen pientä vian murusta. Vain minussa on. Ja kohta alan kai siihen itsekin uskoa... Lapset reagoivat jo myös. Tämä samainen 3v sai ruokapäydässä hetki sitten kamalan huutokohtauksen ja itki vain. Huusi minulle, että olen vammainen äiti ja tyhmä. Sääliksi kävi ja huoli on suuri. Tätä ei voi enää kauan jatkua :(