Eilinen päivä päättyi jälleen kerran kyyneliin. Ilta oli kamala ja mieli nukkumaan käydessä totaalisen paha. Mitään erityistä en miehelle mielestäni tehnyt, päinvastoin. Olin siivonnut ja maksoin pari laskuakin illalla (kummatkin asioita, joista miehen mielestä on nykyään syytä olla ilkeä). Siitä huolimatta vastassa oli pahantuulinen ja ilkeyksiä lateleva puoliso :( Enkä nyt yritäkään väittää, ettenkö minä osaisi antaa samalla mitalla, osaan minä, mutta eilen erityisesti yritin pitää matalaa profiilia koko illan. Mutta mikään ei näköjään ole hyvä. Ahdistus on välillä niin kamalaa, että hetkittäin pelkään jo saavani jonkinlaisen sairaskohtauksen. 

Mies otti sitten eilen vielä asiakseen lähteä isommilta lapsilta kyselemään, kumpi meistä vanhemmista huutaa nykyään enemmän. Onhan se hyvä asioista lastenkin kanssa jutella, mutta tietäähän sen, että lapsi on aina vanhemmalle lojaali, eikä halua pahoittaa kummankaan vanhemman mieltä. Enkä ymmärrä, mitä hän tuolla kyselyllä yritti saavuttaa. Jonkinlaisen kilpailuedun minuun nähdenkö? Tämä kysely siis juonsi siitä, että mies on todellakin viime kuukausina ollut kitapurje pitkällä monen monta kertaa päivässä. Sekä lapsille että minulle. Aiheet näihin huutamisiin ovat joskus ihan mitättömiä ja varsinkin isommat lapset saavat välillä sellaisia ryöppyjä, ja haukkuja eritoten, päällensä, että ihan sääliksi käy. Minä sitten yritän perässä käydä selittämässä, että "et sinä ole tyhmä/ääliö/idiootti jne., vaikka isäsi niin sanoikin." Pienillekin mies huutaa välillä niin kovaa, että lapsi alkaa itkeä. Joskus tilanne on selkeästi se, että jos ei lapsi itke vielä ns. tavallisella torumisella, mies jatkaa saarnaansa/komentamistaan niin kauan, että lapsi alkaa varmasti itkeä. Siis vaikka viesti olisi mennyt jo aikoja sitten perille muutenkin. Olen joskus häneltä kysynyt, että nauttiiko hän jotenkin erityisesti siitä, että lapsi lopulta itkee, vai miksi ihmeessä täytyy noin tehdä.  

Niin, siis miehellä on suuri vaikeus myöntää, että hän käyttäytyy, niin kuin käyttäytyy. Hän vain "ei siedä" tietynlaisia asioita ja siinä on sitten syytä huutoon ihan riittämiin. Nämä ei siedettävät asiat vain sattuvat vaihtelemaan päivittäin, eikä kukaan enää osaa ennakoida, mistä se riemu repeää. Lapset tietävät, että mies ei siedä mm. sotkua kotona. Ja se on asia, jota olen yrittänyt miehelle selittää. Siis että kahdeksan hengen perheessä koti ei voi aina olla kuin sisustuslehden sivuilta. Ja minä kyllä siivoan. Mutta kun saat yhden pään siivottua, on toisessa jo taas siivottavaa. Enkä ymmärrä, miten miehen mielestä on reilua, että minun "kuuluu" hoitaa kaikki arkihommat, hän sitten vain sille päälle sattuessaan joskus voi jelppiä. Minä teen aina ruuan ja leivon (mies ei koskaan, ei edes oikein osaa), pesen pyykit (sama juttu, mies ei muka osaa), käyn kaupassa, opiskelen, hoidan parhaani mukaan lasten kouluasiat jne. Ja silti mikään ei tunnu riittävän. Olen niin pettynyt mieheeni. Ja vihainen ja katkerakin jo tätä nykyä :( Se ainoa ihminen, jolta mielestäni minulla olisi oikeasti lupa odottaa tukea ja apua, on kääntänyt minulle selkänsä. Ja ihmettelee sitten, miksi minä olen "aina niin inhottava". Niinpä.

Ja otsikkoon palatakseni. En tiedä, onko tämä minun väsymyksen tunteeni vain henkistä perua, mutta lamaannuttavaa se ainakin on. Olo on kuin katujyrän alle jääneellä. Öisin saan kuitenkin suht hyvin nukuttua, sitten kun nukahdan, mutta silti väsyttää. Onneksi tänään aurinko sentään yrittää pilkistellä.