Juu, tältä tuntuu tällä hetkellä. Tilanne täällä kotona on vähän rauhoittunut, ainakin päällisin puolin. Taisi mies pelästyä sitä välittäjälle soittoani oikein tosissaan, kun selvästi sen jälkeen on vähän rauhoittunut. Mutta muuten tilanne ei sitten olekaan muuttunut. Edelleen tuntuu kuin välillämme olisi ainakin tuhat kilometriä. Enkä tosiaan tiedä, voiko niitä enää kuroa umpeen :( Omat tunteeni ovat hyvin neutraaleja tuota toista osapuolta kohtaan, mutta nyt tässä ollaan kai siinä ikivanhassa tilanteessa, että lasten takia jne. Töitä olen alkanut nyt tosissani etsiä ja jos ja kun sellaisia joskus löytyy, en tiedä, mitä sitten teen.

Tällä hetkellä elämäni tuntuu juuri tuolta kuin otsikko sanoo. Koen, että haluaisin tehdä niin paljon enemmän kuin mihin nyt pystyn. Elämän realiteetit vain estävät tekemästä. Haaveilen niin paljon paremmasta. Toivon, että jonain päivänä saisin vielä kokea oikeita, ihania tunteita toista ihmistä kohtaan ja ennen kaikkea saisin niitä tunteita myös takaisin päin. Hetkittäin tuntuu, että tukehdun näihin minuun varastoituneisiin tunteisiin, joille ei ole kohdetta. Ei edes haavetasolla. Oma mies kun yrittää vähänkään lähestyä, vetäydyn välittömästi kuoreeni. En kestä häneltä minkäänlaisia odotuksia, ehdotuksia - en mitään. Ja se aiheuttaa tietysti itselleni syyllisyyttä. Pahinta kaikessa on se, että nyt ympäristö kuvittelee kaiken olevan taas hyvin. Mutta kun ei ole! Ei ole, ei ole, ei ole...