Pakko on näitäkin perheellisen miettiä. Siis että missä sitä sitten asuisi, jos ei kerran tässä. Lasten määrä asettaa tietyt vaatimukset uudelle asumukselle, joten mikä tahansa yksiö ei valitettavasti kelpaa :/ Minun kanssani kun muuttaisivat kaikki lapset (ihan ilman muuta!) ja heitä on kuusi kappaletta. Ja jotta homma ei olisi helppo alkuunkaan, olen minä itse täyspäiväinen opiskelija. 

Mutta minä löysin meille kodin. Kodin, jota ei liene mitään mahdollisuutta saada. Siihen juuri ja juuri varmasti mahduttaisiin, sijainti olisi aivan täydellinen ja remontti tehty. Vaan kun se ei ole vuoka-asunto :( Mielelläni kyllä oman ostaisin, mutta pankki mahtaa olla asiasta eri mieltä. Lainaa en varmaankaan tule saamaan. En vaikka tästä nykyisestä kodista varmasti jäisin vähän plussan puolelle. Laitoin eilen verkkopankin kautta kyselyä pankin suuntaan ja vastaus oli, että "laittaisitko asian ihan lainahakemuksena". Eli ei siis mitään: "EI PIENINTÄKÄÄN MAHDOLLISUUTTA!" Mutta tiedänhän minä, mitä pankit ovat mieltä tällaisesta tilanteesta kuin minulla nyt on :/ Pakko silti se pienikin oljenkorsi käyttää ja laittaa se lainahakemus... Vuokraakin kun joutuisin maksamaan suunnilleen saman verran kuin lyhennystä. Olettaen siis, että se asunto olisi markkinoilla vielä sitten, kun tiedän mahdollisuuksistani enemmän.

Muuten olo on väsynyt. Lapset sairastavat, koti- ja kouluhommat on tehtävä ja miehestä ei ole mitään apua. Päinvastoin, tunnelma kiristyy käsinkosketeltavan kireäksi välittömästi, kun tuo astuu ovesta sisään :( Hetkittäin minusta tuntuu kuin voisin räjähtää miljoonaksi pieneksi palaseksi. Ahdistaa ja veetuttaa :( Ajatus tuntuu olevan aina siellä, missä sen ei pitäisi olla. Mutta sitten taas... yksi aurinkoinen hymy kuopukselta ja märkä suukko poskelle saavat minut lähes onnenkyyneliin. Luojan kiitos minulla on lapset!