Niin, edellisestä postauksesta on jo aikaa. Ja kuten otsikkokin sanoo, mikään ei ole muuttunut. Päinvastoin, tuntuu että asiat ovat vain entistä syvemmällä tasolla solmussa. En osaa solmua avata, enkä tiedä haluankokaan enää. Kuilu minun ja mieheni välille on tullut jäädäkseen. Olen hetkittäin kuin kuplassa, omassa sisäisessä olossani, jota mies ei ymmärrä. Eikä haluakaan ymmärtää. Vaikka olen asioista hänelle puhunut, niin ymmärrystä ei tule. Kaikki olisi kuulemma korjattavissa vain ja ainoastaan sillä, että alkaisin hoitaa aviovaimon velvollisuuksiani... Tuntuu niin pahalta, kun toinen ei käsitä ollenkaan, mistä minun mielestäni asioissa on kysymys. Miten silloin voi mistään mitään tullakaan?

Pariin otteeseen olen jo ollut laittamassa eropapereita eteenpäin. Mutta joku on vielä pidätellyt. Ehkä se on se järisyttävä pelko tulevasta kuitenkin. Miten minä selviäisin? Miten lapset selviäisivät? Tulisiko elämästä edes kohtuullista? Vaikka tiedän, että nykyiselläänkin olen onnellisempi silloin, kun mies ei ole kotona, niin silti pelottaa. Jos olisi se kristallipallo... mutta ainoa vaihtoehto on hyppy tuntemattomaan. Se loikka vaan alkaa olla koko ajan lähempänä....