Siis kun lapsena haaveilin miehestä, suuresta perheestä ja omakotitalosta. Nyt minulla ne on, mutta muuten kaikki onkin sitten ihan päin prinkkalaa. Kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen olemme tilanteessa, josta ei näyttäisi olevan kuin yksi ulospääsy - ero. Jo pelkkä sana - tai ajatus - tekee kipeää. Ei sillä, etteikö tilanne olisi oikeasti hankala, äärimmäisen hankala. Vaan kun ei tämän näin pitänyt mennä :( 

Vuonna 1979 omat vanhempani erosivat. Olin silloin melkein 5v. Aika pian tuon jälkeen päätin, että jos ikinä a) saan lapsia, haluan ne kaikki saman miehen kanssa ja b) en halua omilla lapsilleni samaa kokemusta, eli miltä tuntuisi olla avioerolapsi. Ja nyt olen tässä... vakavan paikan edessä. 

Onhan meillä ollut hyviä aikoja, on paljonkin. Mutta viime vuosina ne huonot ajat ovat tulleet eteen alati kiihtyvällä vauhdilla. Elämä on ollut tietynlaista ympyrää, jossa hyvää on aina seurannut väistämättä huono. Ja nyt siis tuota huonoa on kestänyt, ja kestänyt. Ei vuosia, mutta kauan. Liian kauan? Tarpeeksi kauan? Kuka sen määrittelee? Minä itse - ja mies. Lapsetkin ymmärtävät, että näin ei ole hyvä.  

On siis tullut aika tehdä jotain. Ihan mitä tahansa. Näin ei voi jatkua.